Ozzy Osbourne, Chris Ayres - Minä, Ozzy (2010)

Kirjaa lukiessani mietin miltei koko ajan, että ei tämä nyt sitten ihan niin hassun hauska ollut kun luvattiin. Melkoisen viihdyttävä sairauskertomus kuitenkin. Jokin noissa sekopään seikkailuissa vangitsee, vaikka pohjavire oli mielestäni enemmänkin surullinen. Melko rehellisen oloisesti mies sekoiluistaan kertoo, ainakin sen verran mitä muistaa. Kirjan ongelma onkin se, että kun jo yleensäkin omaelämäkerrat muistellaan kuitenkin pikkuisen itselle sopivasti, niin mites sitten tämmöinen kaveri joka oli pleksissä yli neljäkymmentä vuotta.

Olen kyllä lukenut Joel McIverin Sabbath-saagan ja Sue Crawfordin köykäisen Ozzy-elämänkerran, mutta tiesin että paljon on vielä kaivelematta ja kertomatta tästä miehestä. Ja aika paljon jää vielä tämänkin jälkeen. Tokihan tässä päällisin puolin käydään läpi ne elämän huippukohdat ja aallonpohjat, mutta melkoista kohelluskavalkaadia tässä silti vain kuljetellaan. Kaikki käydään läpi pikkuisen pojat on poikia-ironisuudella, vaikka aikanaan hommat ovat tuskin asianomaisia hirveästi naurattaneet. En kai minä muuten, mutta kun olin ihan sekaisin... Vähän kun Alibia lukisi.

Analyyttisyyteen ei Ozzylla ole intoa eikä siihen taida työkalujakaan olla. Epäilen vahvasti, että pelkkä asioiden saattaminen jokseenkin aikajärjestykseen on vaatinut toiselta kirjoittajalta Chris Ayresilta melkoisia ponnistuksia. Ilman pienintäkään väheksyntää Ozzya kohtaan, veikkaanpa että Ayresin rooli on ollut aika iso tarinan lukukuntoon saattamisessa.

Uskon kyllä kun mies sanoo, että Sharon-vaimo pelasti hänen henkensä. Ja luultavasti myös uran. Veikkaanpa että siinä vaiheessa kun Ozzy erotettiin Black Sabbathista ei mies enää omin voimin olisi mitään saanut aikaiseksi. Pikkuisen ressukkahan Ozzy on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta loppupeleissä sympaattinen sellainen. Aika harmiton kaveri, mutta ei varmasti ihan niitä helpoimpia pitää kaidalla tiellä.

Itselleni tutuimpia ovat nuo alkuperäiset Black Sabbath- ajan levyt ja vielä soolouran ensimmäisetkin. Mutta täytyy myöntää että vuoden 1983 Bark at the Moon-levyn jälkeen Ozzyn edesottamuksia on tullut seurattua vain lehtien ja television kautta. Edes Black Sabbathin uudelleenkasaaminen 90-luvulla ei innostanut vähän vertaa. Musiikki ei kuitenkaan tässä kirjassa ole pääosassa, eikä sen vatvomiseen hirveästi aikaa käytetä. Olipahan vain sattumalta se väline jolla pääosan esittäjä kiipesi ryysyistä rikkauksiin. Millään muulla alalla moinen ei olisi edes ollut mahdollista.

Melkoista pilleri- ja viinaralliahan tämä kirja on. Muihin dekadenssi-elänkertatarinoihin verrattuna Ozzyn ajautuminen päihteisiin ei näytä käyneen hauskanpidon kautta vaan alusta asti ainoana tavoitteena on ollut nupin totaalinen sekoittaminen. Ei niinkään rock and roll-elämän vietto. Ensimmäisen telkkarinsakin mies heitti hotellihuoneen ikkunasta vasta viiskymppisenä.

En usko tämän olevan vielä mikään lopullinen elämänkerta John Osbournesta. Vaikka mies on suurelle yleisölle luultavasti tunnetuin sekoiluistaan ja MTV-sarjan pellenroolistaan, on hän toki sen verran tärkeän kappaleen piirrellyt musiikin historiaan, että uskoisin vielä jonkun tarttuvan aiheeseen hiukan analyyttisemminkin.

Jaksaako kukaan sitten lukea totista ja tarkempaa analyysiä tästä miehestä, onkin jo sitten ihan toinen juttu....

Chris Campion - Police (2010)

Jostain syystä tähän kirjaan tarttuminen tuotti suuria vaikeuksia. Vähän sama kuin kirjan "Bono on Bono" kanssa, joka oli KAHTEEN otteeseen kirjastosta lainassa, mutten saanut sitä edes aloitettua.

Tokihan alitajuntaisista syistä voisi tehdä monenkinlaisia keittiöpsykologisia tutkielmia, mutta ainakaan syy ei ole se, että pelkäisin rockuskottavuuteni rapautumista näiden hemmojen kanssa. Sitä kun ei ole alkujaankaan.

Kyllä se syy taitaa olla perimmältään siinä, että ei todellakaan ole kiinnostanut niin hirveästi. Police ei suurempia intohimoja herättele. Aina on ollut jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Ja toki myös siksi, kun liian moni musiikkikirja on osoittautunut huonosti kirjoitetuksi fanituotteeksi. Mutta mukavahan tuo olisi toisinaan yllättyä positiivisestikin.

Police oli aikoinaan ihan mukava orkesteri, johon minulla oli ja on enemmänkin hälläväliä-asenne kuin mitään viha-rakkaus-suhdetta, jollainen kirjoittajalla tuntuu olevan. Campionin kriittinen asenne varsinkin Stingiä kohtaan on jossain virkistävän ja hämmentävän välimaastossa, mutta pikkuisen pistää ihmetyttämään mistä moinen vihamielisyys kumpuaa. Onko joskus joku haastattelu jäänyt Stingiltä antamatta rockjournalisti Chris Campionille? Vai onko Campion todellakin päättänyt tehdä pesäeron myötäsukaisiin auktorisoituihin elämänkertoihin ja lisää uskottavuttaan ylikriittisyydellään. Tai sitten Sting on tosiaankin ylimielisyydellään ja tekopyhyydellään kaiken ilkeilyn ansainnut

Campion kuvaa bändin alkuajat taisteluksi identiteetin etsimisen suossa, aikana jolloin punk oli vielä kova sana ja uusi aalto oli tuloillaan. Ja Police ei oikein sopinut kumpaankaan lokeroon. Sattumien kautta, ja manageri Miles Copelandin vahvalla näkemyksellä, oma tyyli löytyi ja jokainen vuosina 78-83 julkaistusta viidestä levystä möi enemmän kuin edeltäjänsä.

Miles Copeland nousee toisinaan kirjan päähenkilöksi, mikä teki kirjasta toisinaan vaikeaselkoisen. Tarina poukkoili sivuraiteille useiden kymmenien sivujen verran. Kun ketunlenkiltä palattiin itse tarinaan, oli vaikea muistaa mistä kohtaa lenkille oli lähdetty. Kuvitus kirjassa on onnetonta.

Hiukan hämmentävän päällekäyvä negatiivisuus ja kyynisyys ei ikävä kyllä tuonut tälle kirjalle sitä uskottavuutta jota ehkä sävyllä tavoiteltiin. Kun sisältö ei ole kaikilta osin kuosissa ei siinä mikään auta. Eli tämä kirja ei siis ollut se kaipaamani positiivinen yllätys. Kirjan sävy sen sijaan oli melkoinen yllätys. Vaihtelua tuokin.

Martin James - Dave Grohl; Foo Fighters, Nirvana ja muita harharetkiä (2010)

Punkin ja grungen Leonardo da Vinci. Planeetan työteliäin muusikko. Rockmaailman mukavin mies. Kuulemma.

Foo Fighters on myös mukava bändi. Joidenkin mielestä jopa liian mukava. Vanhat Grohlin HC-fanit kaipaavat enemmän särmää ja Nirvana-fanit enemmän angstia. Rokkimiesten mielestä soundissa on liikaa rullaavia poppiaineksia. Itse en osaa pitää hyviä poppismelodioita mitenkään huonona, eikä ne mitenkään ole ristiriidassa sen kanssa että parhaimmillaan Fightersit ovat ihka aitoa rokettirollia. Stadion kamaa ehkä, mutta laadukasta.

Musiikkitoimittaja Martin James on joutunut kieltämättä kovan paikan eteen. Ensinnäkään Dave Grohl ei ole osallistunut kirjan tekoon, vaan haastattelut on kaivettu arkistoista. Ja kun tietää Grohlin suhtautumisen yksityisasioiden revittelyyn, ei hirveän syvällistä yksityiselämän tietoa ole luvassa. Pahimmillaan teksti on asiallisen kuivaa raportointia kiertueista ja levyttämisestä.

Toisaalta ulkopuolinen tarkastelu on suonut kirjoittajalle miettiä asioita ehkäpä tarkemmin kuin olisi ollut mahdollisuus jos kirja olisi virallinen elämänkerta. Eikä tuo Grohl nyt ihan niin harmaa tavis ole kuin antaa itsestään ymmärtää., joten kyllä kirjaan on ihan asiallista juttua riittänyt.

Kirja käy ihan ansiokkaasti läpi Grohlin alkuajat Washingtonin HC-skenessä, kiertelyt pakettiauton takaboksissa ja nukkumiset kiertueilla kavereiden lattioilla. Hiukan nostalgian sävyttämien haastatteluiden perusteella nuo ajat ovat vaikuttaneet Grohlin suhtautumiseen musiikkibisnekseen koko uransa ajan. Tosin punk/Hc-piirit pitivät miestä petturina kun Nirvana "myi itsensä" kaupallisuuden alttarille.

Nirvana-aika tulee käytyä läpi nimenomaan Grohlin näkökulmasta eikä Cobainin persoonaan hirveästi puututa. Onneksi niin, siihen on omat kirjansa. Grohlin osuutta kirjailija pitää kuitenkin olennaisena bändin soundin synnyssä.

Yksi kirjan läpi jatkuva teema on Grohlin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Nirvanan maine tuntuu olevan miehelle painolasti, ja toisaalta taas miehen osuutta tuossa bändissä osittain väheksyttiin. Mies vain sattui joidenkin mielestä olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän niinkuin Ringo aikoinaan.

Grohl yrittää epätoivoisella vimmalla vakuuttaa olevansa tavis. Ja kirjoittaja ei kyseenalaista tuota missään vaiheessa. Tähtikultti saa mieheltä huutia useaankin otteeseen, ja omasta mielestään hän on vain duunari ja musiikkidiggari. En osaa pitää tuota tahallisena vähättelynä, ehkäpä mies tosissaan ajattelee noin. Ja kyllähän kieltämättä tuollaisen kuvan olen itsekin saanut lehtijuttujen perusteella.

Bändi on perhe ja kaikki on kavereita keskenään. Tällaista kuvaahan Grohl mielellään viljelee. Harvassa perheessä tosin jäsenet ihan noin tiheään vaihtuvat, ja patriarkkaariuskin on ollut vähenemään päin. Grohl on kuitenkin selkeästi oman laumansa pomo, vaikka muuta kovasti väittää. Pikkuisen tätä kaverimeininkiä kyllä liioitellaankin.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös tarinat Grohlin sivutoimista ja erityisesti metalliprojekti Probot:ista. Viimeksimainitusta hartaan fanin unelmien täyttämislevystä minulla ei ollut edes mitään tietoa ennestään. Kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ajatukselta Grohlin kirjoittamat hevikipaleet joita laulamassa on miehen nuoruuden idolit Lemmystä Venomin Cronokseen. Ihan niin hyvältä se ei kuitenkaan kuulostanut sitten loppupeleissä.

Vaikea sanoa onko Dave Grohl musiikkibisneksen mukavin mies, mutta sympaattisen kuvan kirja toki kohteestaan antaa. Totaalisen myötäsukainen käsittely on tosin ominaista tällaisille "fanikirjoille". Grohl on selvästi yhä myös musiikista innostunut, kuin tavallinen fani konsanaan. Samaan tulokseenhan tuli myös tuore dokumentti, joka on aikalailla yksi yhteen kirjan kanssa. Eniten kirja antaa Grohlin alkuaikojen kuvauksellaan. Nirvana ja Foo Fighters aikojen tapahtumathan ovat tietysti suurelle osalle kirjaan tarttuvista enemmän tai vähemmän tuttuja.

Lopussa kirjailija, joka on kuulemma jopa populaarimusiikkijournalismin tohtori, jaarittelee tarpeettomasti kysymyksestä "miksi tällaisia elämänkertoja tehdään?" Ikäänkuin itsekin hieman kyseenalaistaisi toteavan kerrontatapansa. Niinkuin minäkin.

Ei kyllä mikään maailmoja mullistava rockeepos. Siltikin ihan lukemisen arvoinen musiikkikirja.

Kimmo Miettinen - LoveLies (2011)

Miettisen tuore kirja aiheutti aluksi hieman epäilyksiä. Ollaanko tässä tekemässä suomalaista versiota Dirtistä, tai tavallista känniääliösekoilu-opusta suomalaiskansalliseen tyyliin. Onneksi ei ihan.

Edellisestä kirjasta tuttuja sutkauksia on ihan tarpeellinen määrä, mutta pikkuisen on hillitty yritystä olla joka lauseessa hauska. Toisaalta itse tarinassakin on jo niin paljon käänteitä, että liika olisikin ollut jo liikaa.

Kirja perustuu kuulemma The Dogs D'Amour-bändin härmänverailun sekaviin vaiheisiin vuonna 1984, ja Miettisen itsensä kertoman mukaan tarinasta noin 93 % on täyttä totta. Osa kirjan henkilöistä esiintyy ihan omilla nimillään, osa taas aliaksella. Toisaalta jos Kumibeat vaihdetaan Karubeatiksi tai Rumba Burmaksi, niin eihän tuossa paljon tarvitse arvailla. Toisaalta kaippa noista olisi voinut kertoa ihan omilla nimilläänkin. Costellosta on tehty hiukka tekonäppärästi Abbott, Popedasta Volka ja Sensuurista Setsuuri. Toisaalta yksi hauskuuksista on mietiskellä että kenestäköhän nyt oikein puhutaan.


Puolikuuro rumpali, juoppo koti-ikävää poteva kitaristi, älykköbasisti ja hommat hanskaava sympaattinen lauluntekijä-laulaja voisivat toki olla jonkun keksimänä hieman liian stereotyyppisiä, mutta luultavasti vain ihan totta. Matkan varrelle osuvat keikkajärjestäjät ja painijat saavat osansa, mutta varsin kiltin käsittelyn. Miettinen on jo ilmeisesti saavuttanut iän, jossa ei tarvitse olla tarpeetomasti vittumainen tai kyyninen.

Kirja on enemmänkin matkareportaasi kuin romaani, mutta sellaisenaan ihan mukiinmenevä. Aika kilteiltä ja sympaattisilta soittajapojat loppujenlopuksi vaikuttavat, eikä sekoilua ole sen enempää kuin normijampoilla toisinaan. Mutta kaikenlaistahan voi sattua ja sattuukin aina kun viinan kanssa läträtään. Itselläni ei ole minkäänlaista muistijälkeä moisesta orkesterista, vaikka noihin aikoihin musalehtien seuraaminen oli yksi pääharrastuksista. Levyn tekeminen ja keikkakiertue lieneekin ollut merkittävä vain osallisten mikrokosmoksessa. Ja sinne on mukava päästä kurkistamaan.

Hiukkasen nostalgiseksi yltyvän kirjan perussanoma, jos sellaista on, näyttää olevan sama kuin edellisessäkin kirjassa. "Male bonding" on hiljakseen etenevä projekti, ja kuvaa ihan mukavasti miten eri taustaiset kaverukset hitsautuvat yhteen keikkareissulla. Vaikka välillä mukavaakin on, Miettinen kertojan suulla toisaalta ihmettelee miten Rolling Stones tätä jaksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Mielelläänhän näitä Miettisen tarinoita lukee. Vaikka toisinaan näppäryyttä ylikorostava sananvaihto hieman yliampuvalta kuulostaakin, ei se ala ärsyttämään. Ja toivottavasti Tarkastaja eläkkeellään jaksa yhä näitä kirjoja vääntää. Tarinoita riittää varmasti.

Kimmo Miettinen - Pitkäjano (2010)

Miettisen uusinta kirjaa etsiskellessäni tarttui mukaan tämä vanhempikin, joka oli jäänyt lukematta. Piparnakkelihan tästä jo aikoinaan muistaakseni jotain kirjailikin. Legendaarisen Räkärodeon aktiivikuuntelijana diggaan kyllä tarkastajan  ulosantia ja asennetta. Hilse-kirjoitukset tulivat tosin tutuksi vasta samannimisestä kirjasta, lehteä en tainnut aikoinaan edes aukaista.

Pitkäjano on Tarkastajan ensimmäinen proosakirja, mutta varsinainen prosaisti Miettinen ei ole. Ryhmy Ja Romppainen-kaveridialogi on kirjassa pääosassa. Nokkelia letkautuksia lentää kuin Jerry Cottonissa tai Juha Vuorisen kirjoissa. Juoni on sivuseikka. Myös itse festarikeikka, jota kirjan tulisi kuvata on ainoastaan siteenä.

Kertojan ja Rikun festarireissu Virroille etenee pääasiassa pöytäviinan merkeissä ja osittain kryptisten anekdoottisten sutkaisujen saattelemana, joita yhdistellään tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaveruksien välillä on tietynlainen symbioosimainen yhteisymmärrys, mikä onkin kirjan mukavinta antia. Mitään opetusta ei kirjassa onneksi ole. Herrat eivät luultavasti opi reissulla yhtään mitään, eikä suurta valaistusta elämän tarkoituksesta löydetä tien päällä. Ja hyvä niin. Jätetään ne hommat Paol Coelholle.

En tiedä kuinka vahvasti omaelämänkerrallinen kirja on, mutta jo se tieto, että se sitä saattaa totaalisesti ollakin, tuo uskottavuutta kertomukseen. Kertojan kaveri Riku, ilmeisemmin viitataan Miettisen Rumba-kaveri Rami Kuusiseen, potee outoja pääkipuja kirjassa. Kuusinenhan kuoli myöhemmin aivokasvaimeen. Kirjassa suunnitellaan muiden tulevaisuuden projektien ohella tyttöbändiä jonka nimi otettaisiin Boris Karloffilta ja Bela Lugosilta: Borisbela. Ja kaikkihan tietävät miten tuo sitten oikeasti menikään.

Vaikka hanskat on välillä totaalisesti hukassa, kokonaisuus pysyy kyllä poikien käsissä. Sovitut asiat toteutetaan tavalla tai toisella. En tosin tiedä minkälaisen lehtijutun parivaljakko Virtojen festareista kirjoittivat, kun ainoatakaan bändiä ei ilmeisemmin tullut nähtyä kuin baarin puolella. Tukholmassa käynnin motiivi jää hämärän peittoon, jos sellaista edes oli. Ratsia toimii ilmeisesti eräänlaisena vertauskuvana aikojen vaihtumisesta. Jyri pohtii syntikoiden käyttöä. Siis Ratsiassa!!

Suomipunkin ja musamaailman tuttuja tapaillaan tässä ympäri Suomenmaata, ja Ruotsiakin, etenevässä roadtripissä. Välillä sutkailu alkaa puuduttamaan, kun oikein mitään ei kummemmin tapahdu. Kaipa tämä on kotikutoisen rockmaailman kuvaus vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin ainakin punkmusiikkimaailma oli vielä enemmän kaveripohjalla kuin bisneksen tekoa. Mihinkään Dirt-meininkiin ei tien päällä todellakaan yllytä, naisasiatkin menevät enemmän tai vähemmän vihkoon.

Vaikka omat festarireissut ei aikoinaan ihan näin riemukkaasti lähteneetkään käsistä, niin voihan tuohon kirjan tarinaan silti nostalgisesti samaistua. Mukavahan se olisi ystävän kanssa Suomea kierrellä rennosti kavereita tapaillen. Ja eiköhän kirja juuri tuota ajatusta ja tunnelmaa välitä. Silti toivon, että Miettinen vielä joskus kirjoittaa ihan rehellisen elämänkerran. Se vanhempikin toki on ok, mutta sen jälkeen on tapahtunut paljon. Sen verran vahvasti sisäpiirissä mies on koko elämänsä ajan ollut, ja tarinaa tuntuu riittävän. Kuten tuossa pöydällä odottava LoveLies-kirja varmastikin tulee osoittamaan.

Onko tämä paras suomalainen musiikkikirja ikinä ?

On se.  Philip Norman-tyyliin tarkasti ja analyyttisesti kirjoitettu kirja välttää ne pahimmat rockkirjojen synnit, eli liian yksisilmäisen palvonnan ja sosiaalipornomaisen ojassarypemisen telkkarinviskomisineen.

On tietysti hieman latteaa sanoa että kirja "on hyvin kirjoitettu", mutta muutakaan määrittelyä en keksi. Tarina etenee luontevasti, vaikka kronologiaa ei aina noudatetakkaan. Muuten kronologisen tarinan väliin on ympätty monenmoisia katkelmia haastatteluista ja muisteluista joiden ajankohtaa ei aina mainita, mutta jotka jollain lailla aina tuntuvat liittyvän käsittelyssä olevaan elämänvaiheeseen.

Hande vaikuttaa kummalliselta sekoitukselta boheemia leväperäisyyttä ja pedanttia pragmaattista älykköä. Keikkailu ja yleisön odotusten täyttäminen on joskus vastenmielistä ja urasuunnittelu summittaista, mutta eurot ne on kuitenkin jostain aina nyhdettävä. Ristiriitaisuus on muutenkin varmasti koko Tuomari "brändin" yksi kulmakivistä.

Tekijöiden Jukka Lindfors, Markku Salo ja Raimo Pesonen, tehtäväjako kirjanteossa ei ole Tarkkailijan tiedossa, mutta mitään saumoja ei tarinassa ainakaan huomaa. Tokihan kirjasta huomaa tekijöiden kunnioituksen, mutta se jää melko lailla maanläiheiseen tulkintaan. Ylilyöntejä ei juuri ole.

Tuomari Nurmio kuuluu niihin musiikintekijöihin joiden sanoituksia todella tulee kuunneltua. Kun täytyy myöntää, että sanoitukset ei yleensä meikäläiselle näyttele sitä musiikin ydintä. Yleensä. Siispä myös kirjassa paneudutaan huolellisesti tarinoihin ja sanoituksiin vaikka puhkiselitykseen ei sorrutakaan.

Tietysti kirjassa paneudutaan myös Nurmion neilyoungmaiseen tapaan pyrkiä pois lokeroinnista, mutta aina tuo muutos ei todellakaan näytä olleen kovinkaan suunniteltua. Joskus asiat vain tuntuvat ajautuvan eri suuntiin.

Nurmiohan on alusta lähtien tietyllä tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle nerona, guruna ja älykkönä jolloin kaikkia tekemisiä, myös kirjoittajat, katsotaan tästä näkökulmasta. Osittain sporaditkin tapahtumat nähdään toisinaan syvällisenä ja suunnitelmallisena kannanottona, jota ne eivät varmastikaan aina ole. Sekopäisyyttä on ollut tässäkin tarinassa, eikä kaikessa sekoilussa ole neroilusta häivääkään. Pahimmat kuitenkin on ilmeisesti jätetty tarinasta pois. Dumari on itse päättänyt kuinka paljon riitasointuja tarinaan mahtuu sen elämänmakuisuuden ylläpitämiseksi.

Projektit vaihtuvat, bändit vaihtuvat, määränpäät vaihtuvat. Osittain kyseessä on varmastikin tietoinen haku uudistua, mutta toisaalta näyttää siltä, että mies myös aika äkkiä vain kyllästyy olemassa olevaan ja pelkää itsensä toistamista. Silti hieman ristiriitaisesti samaa musiikkia kierrätetään levyltä toiselle. Välillä näyttää, että viime tingassa vasemmalla kädelläkin tehdyt produktiot saavat aiemman neron maineen kautta suotuisamman kohtelun kuin ehkä ansaitsevat. Dave Lindholmilla oli kivinäyttelynsä ja Tuomarilla konepeltispektaakkelinsa. Ok, mutta jos joku kaduntallaaja olisi moisia esitellyt, niin olisi naurettu pihalle. Toisaalta mies näyttää itsekin toisinaan vähättelevän tekemisiään.

Nurmion yksityiselämän ilmeiseen kaoottisuuteen varsinkin 80-luvulla ei puututa seiskamaiseen tapaan, mutta selväksi tulee, ettei elo ollut välttämättä ihan perinteistä. Tai sitten se oli nimenomaan perinteistä pelimannielämää. Elämän naisiin puututaan vain kursoorisesti, josta jää käsitys että kohde on asioista puhunut vain pakon edessä sen verran kuin on pakko tarinan etenemiseksi. Muutenkin tuntuu, että kirjaprosessi on kyllä edennyt vahvasti kohteensa ehdoilla, vaikka musiikista tuttua kulmikkuutta ja nyrjähtäneisyyttä tarinassa on ihan kotitarpeiksi asti. 

Kirja on kirja ja musiikki on musiikkia. Ja musiikinkin kautta arvioituna Tuomari on ehdottomasti Suomen kaikkien aikojen top kympissä millä mittarilla tahansa arvioituna.

Uskonpa että Dumarin toiveena on, että kirjan lukeneet ovat yhtä ihmeissään herran roolin ja oikean henkilön sekamelskasta kuin musiikkiakin kuunnellessaan. Ja siinä kirja kyllä onnistuukin. Juuri kun luulee ymmärtävänsä hiukan taiteilijaa, asiat kääntyvät päälaelleen.

"Sä voit olla Olarin räppikunkku / Mut kun Dumari dumaa, sä oot pelkkä runkku."

Mick Farren - Gene Vincent, Race With The Devil (2011)

Gene Vincent on tunnetumpi maineestaan kuin musiikistaan. Suurin osa ei tunnista miehen tuotannosta kuin biisin "Be-Bob-A-Lula", ja tietysti Hurriganesin loistavasti versioiman kappaleen "Say Mama". Ja tämä ei tarkoita että miehen musiikki olisi huonoa tai mitäänsanomatonta, ei alkuunkaan. Tässä tapauksessa vain tuo alkuaikojen rock/rockabillyn arkkiveisu beebobbaluula teki sen verran kovaa jälkeä, että ensimmäisen rockrebelin oli mahdotonta enää siihen vastata.

Mikään one-hit-wonder Gene ei kuitenkaan ollut, ja laadukasta musiikkia löytyy kyllä ripoteltuna miehen uran varrelta epätasaisen tuotannon sekaan kätkettyinä. Suuri osa legendaarisesta maineesta johtuu kuitenkin siitä, että Gene oli se ensimmäinen aito kapinallinen joka teki tietä Jim Morrisonille sun muille nahka-asuisille rockshamaaneille. Kirjan nimen alaviite kertoo olennaisen Vincentin elämästä. Se oli ainaista kompurointia ongelmasta toiseen. Asia joka olisi tosin tullut ajattelevalle lukijalle selväksi ilman kirjailijan ylikorostustakin.

Aikoinaan brittiundegroundissa vaikuttanut kirjailija Farren on selkeästi Vincent-fani. Tosin kirjasta saa vaikutelman, että myös Farren on enemmänkin Vincentin traagisen karisman ja pahan pojan imagon pauloissa. Musiikki jää aika lailla taustalle. Yksi syy siihen, että nimenomaan Vincentistä on muodostunut Euroopassa ja Englannissa myyttinen rockhahmo, löytyy  Vincentin uran vaikeuksista. Kun ura Yhdysvalloissa näytti olevan umpikujassa ja ongelmat kasaantuivat, Vincent vietti aikaansa Euroopassa jossa suosio oli vielä huipussaan. Vasta Englannissa hän myös omaksui kuuluisaksi tulleen nahkaisen univormunsa mustine nahkahanskoineen.

Vincentin nuoruuden moottoripyöräonnettomuus, jonka johdosta miehen vasen jalka oli miltei amputointikunnossa, johti jo aikaisessa vaiheessa lääkkeiden väärinkäyttöön joka leimasi miehen elämää juopottelun ohella. Moniongelmainen laulaja ei ollut myöskään mikään bisnesmies ja rahat tuntuivat lipuvan aina joillekin muille. Kuten Ozzy Osbournen appiukko Don Ardenille, legendaariselle kovaotteiselle kusettajalle, joka toimi Vincentin managerina. Verotkin jäivät maksamatta, ja velkaa tuntui aina olevan enemmän kuin tuloja.

Toinen Vincentin elämää leimannut onnettomuus sattui Englannissa vuonna 1960. Tuossa onnettomuudessa kuoli Vincentin sielunveli, toinen rocklegenda Eddie Cochran. Gene ei tuntunut koskaan päässeen yli tapahtumasta ja palasi siihen haastatteluissa pakkomielteisesti ja katkerana yhä uudelleen. Onnettomuus pahensi Vincentin syöksykierrettä, joka ei tuosta eteenpäin tuntunut enää oikenevan. Loppu-ura oli melkoista taistelua joka sai jopa traagisia piirteitä. Gene Vincent kuoli 36-vuotiaana vuonna 1971.

Suomessakin Gene Vincent ehti, ilman His Blue Capseja, esiintyä uransa ehtoopuolella vuonna 1964. Takapenkin poikien roolimalli ei ollut kuulemma kovin seurallisella tuulella, ja taustayhtyeenä soitellut The Esquires sai tunnin harjoitussession aikana vain vähän ohjeita nahka-asuiselta idoliltaan. Kaiken lisäksi Timo Jämsenin johtaman rautalankayhtyeen vakituinen rumpali oli armeijassa ja tuuraamassa oli nuori ja tuolloin tuntematon Matti Oiling. Keikka on kuitenkin painunut unohtumattomasti paikallaolijoiden mieliin. Vincent oli Suomessa alkuaikonaan Elviksen jälkeen suosituin rokkari, mutta 1964 hän alkoi olla suuren yleisön silmissä jo menneen talven lumia mm. Liverpoolilaisten rynnäkön johdosta.

Lyhyt kirjanen ei yritäkkään olla tarkka biografi tai mitenkään analyyttinen musiikkitutkielma. Se keskittyy lähinnä arvioimaan miksi Vincentistä, tuotannon ohuudesta huolimatta, on muodostunut niin merkittävä ja vaikuttava hahmo rockkaanoniin. Traagisuus ja väistämätön tuhon uhka leimasi koko miehen elämää, ja näistähän sitä legendoja luodaan. Kaasu pysyi pohjassa vaikka seinä lähestyi uhkaavaa vauhtia, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Siksi Gene Vincent on yhä musiikkiaan suurempi hahmo rocklegendojen joukossa.

Rob Jovanovic - Richey Edwardsin jäljillä (2011)

Näin Manic Street Preachersien Suomeen tulon alla oli hyvä sauma tarttua tähän kirjaan. Saarnaajat ovat aina olleet mielestäni hyvä bändi, vaikka eivät ihan sinne suurimpien suosikkien joukkoon lukeudukaan.

Varsinkin viime vuosina (Edwards julistettiin virallisesti kuolleeksi 2008) on ollut vaikea löytää yhtyeen haastattelua, jossa ei jollain tapaa olisi viitattu myyttiseen Edwardsiin ja tämän salaperäisen katoamiseen. Aihe jota miehet eivät kuulemma ihan niin mielellään kertaile, vaikka päättivätkin käyttää vuoden 2009 levyllään Journal For Plague Lovers Edwardsin jälkeenjääneitä sanoituksia.

Ensin ihan pieni opas niille, jotka eivät edes tiedä kuka Richie Edwards on/oli. Mies oli Manic Street Preachersien kitaristi, joka ei oikeastaan juuri osannut soittaa kitaraa, mutta näytti lavalla hyvältä. Suurimman kontribuution bändin eteen Edwards kuitenkin teki huolehtiessaan pääosin Nicky Wiren kanssa bändin alkuaikojen sanoituksista ja yhtyeen visuaalisesta imagosta. Mielenterveysongelmien kanssa pitempään paininut Edwards katosi helmikuussa vuonna 1995, ja koska itsemurhaviestiä tai ruumista ei ole löytynyt, kaikenmaailman salaliittoteoriat elävät.

Tämän varaan myös Jovanovic laskee. Koko kirjaa laskee oikeasti sen varaan, että kitaristi elää jossain päin maailmaa salaisen henkilöllisyyden turvin. Kaikki kirjailijan anekdootit ovat huolella valittu vahvistamaan tätä teoriaa vaikka sille ei ole mitään uskottavaa todistetta. Tokihan Edwards on vuosien aikana nähty useaankin otteeseen ympäri maailmaa, joten voihan se olla että Edwards elelee jossain rauhaisassa maailmankolkassa Elviksen ja Jim Morrisonin kanssa. Ja kyllä, Edwards oli 27 vuotias kadotessaan/kuollessaan.

Lukioaikainen äidinkielen opettajani vannotti aina ettei ainekirjoitusta pidä aloittaa: " jo muinaiset roomalaiset....". Jovanovic kirjoittelee pitkät pätkät Walesin historiasta joka ei aluksi tunnu kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta tarkoituksena on toki asettaa bändin ja Edwardsin taru ja sanoma oikeaan kontekstiin. Edwardsin sanoituksiahan on aina tarkasteltu tuostakin näkokulmasta, joten taustatieto on ihan paikallaan.

Vaikka kirja keskittyykin Edwardsin mielenmaiseman avaamiseen, käy se myös tarinana itse bändin alkutaipaleiden kuvauksena. Tarina joka ainakin minulle oli vieras. Täytyy myöntää, että itse tutustuin yhtyeeseen vasta hittibiisien kautta eikä alkuaikojen musiikki ole ollut kovinkaan tuttua. Kovin pintapuolinen on kuitenkin tuo bändin historian kuvaaminen tässä kirjassa.

Jovanovic ei ole haastatellut Edwardsin läheisiä tai itse bändiä. Tutkimuksia on kuulemma tehty muuten intensiivisesti. Kaikenmaailman itsetuhoisten taiteilijoiden tarinoita on yritetty liittää allegorisesti Edwardsin tarinaan. Ainahan noita yhteneväisyyksiä löytyy jos niin haluaa ajatella.

En ollut ihan vakuuttunut Jovanovicin tarinasta, vaikka kyllä kirjan ihan mielellään loppuun lukikin. Onhan noita rokkenroll-miehiä jotka ovat tulleet hulluiksi tai tappaneet itsensä, mutta ihan tyystin kadonneita ei taida montaa olla. Ja tämähän tarjoaa tietysti herkullisen lähtökohdan mystifioinnille. Vaikka arkijärjellä ajateltuna tasapainoton ja itsetuhoinen kitaristi hyppäsi jokeen ja tappoi itsensä, niin kauan kun ruumista ei löydy, on aina se mahdollisuus jota Jovanovic maalailee. Richey elelee jossain päin maailmaa ihan rauhassa ja naureskelee koko hässäkälle. Tosin tuo mahdollisuus on promillen promillesosia, ja senkin vuoksi kirja tuntuu pitkitetyltä höpötykseltä, jonka aiheessa olisi riittänyt ehkä tarinaa Mojon lehtiartikkelin verran.

Keith Richards - Elämä (2010)

Ei nyt ihan normielämä kuitenkaan.

Olen lukenut melko monta kirjaa Rolling Stonesiin liittyen. Philip Normanin loistavan bändielämänkerran, Omin Sanoin- opuksen, Bill Wymanin omaelämänkerran, Ron Woodin vastaavan, Keith Richardsista kirjoitetun unauthorized-version, Stanley Boothin sisäpiirikirjan, Marianne Faithfullin elämänkerran ja lukuisia muitakin ehkä vähemmän merkittäviä. Joten tartuin tähän Keefin "Elämä" nimellä julkaistuun omaelämänkertaan hiukan skeptisesti.

Skeptisesti siksi, että epäilin taas kerran lukevani ne samat jutut Muddy Watersin seinänmaalauksesta (totta), Marokon vaimonkaappauksesta (totta) tai Redlandsin ratsiasta ja Mars-patukasta (totta kai siitäkin). Ja myös siksi että on kyllä aika vaikea uskoa tätä miestä kun se sanoo että ei ole unohtanut mitään!

Samat tarinathan kirjassa toki kerrotaan mitkä kaikissa muissakin. Samasta elämästähän tässä tietysti on kysekin. Mutta skeptisyys alkoi alun jälkeen hiukan hälvetä, kun huomasin, että onpas ihan mukava kuitenkin lukea tekstiä suoraan pedon suusta, oli se teksti sitten kuinka yksisilmäistä hyvänsä. Kirjoittajaksi on merkitty itse herra Richards, mutta James Foxin rooli lienee ollut melko suuri. Krediiteissä Fox on alunperin vain "editor" eikä esim "co-writer", mikä lienee syy siihen että esim. Nick Tosches ja Stanley Booth kieltäytyivät urakasta.

Erityisen mukava oli lukea, kuinka intohimoisesti mies suhtautuu musiikkiin ja sen tekemiseen. Puolihuolimattoman tuntuisen habituksen ja toisinaan soitannankin taustalla on rautainen ammattietiikka ja runsaasti analysoitua tietoa musiikista. Erilaisten viritysten selostukseen käytetään sivutolkulla tilaa, ja vaikkei nuo meikäläiselle hirveästi kerro, on niitä kuitenkin ihan mukava lukea. Ja juuri sen takia, että mies tuntuu olevan yhä asiasta innoissaan kuin pikkupoika.

Tyypillisen addiktin tapaan Richards monesti selittelee päihteidenkäyttöään. Muistaa toki sanoa että älkää tehkö tätä kotona, mutta jatkaa samaan hengenvetoon että hänellä on homma hanskassa ja tietää mitä tekee. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Jaggerin haukkuminen pomottamisesta ja bändin johtamisesta on tietysti asiaa seuranneille tuttua tavaraa. Toisaalta kun mies ensin oli 15 vuotta koomassa, niin jonkunhan sitä palettia pitää johtaa. Jos joku, niin tämä mies varmasti tarvitsi rakkautta ja rajoja.

Bill Wyman jää kuriositeetiksi, niinkuin monissa muissakin RS kirjoissa. Wattsia Keef selkeästi arvostaa sekä muusikkona että ihmisenä. Wattsin omat huumesekoilut jäävät ehkä siksikin kokonaan käsittelemättä. Kaikki kitaristit menettelevät, mutta heihin ei juurikaan paneuduta. Suhde Jaggeriin on näin suoraan mieheltä itseltään kuultuna juuri niin monimutkainen kuin on saanut lukea aikaisemmistakin kirjoista. Ja itse bändikin menee tarinan sivussa eteenpäin kuin juna, ilman sen suurempia analyyseja.

Taiteilijan ja luonnonlapsen vapaudella kirjoitettu kirja on kuitenkin alun skeptisyydestä riippumatta ihan ok luettavaa, vaikka ei ihan kaikkia miehen tulkintoja uskoisikaan. Jotenkin lukeminen oli kuitenkin hidasta verrattuna normaaliin lukutahtiin, eikä kirja vanginnut hyppysiinsä niinkuin joskus käy. Syynä voi tietysti olla juuri se, että itse perustarina alkaa jo olla aika tuttu. Eipä tässä juuri mitään uutta ollut, jos ei Ronnie Spector-romanssia lasketa, ja kirja oli siihen nähden jopa liian pitkä. Niille jotka eivät ole lukeneet yhtään kirjaa Rollareista, kehoittaisin kyllä aloittamaan Normanista.

Kirjaan liittyen, kannattaa lukaista oheisen linkin takaa kuvitteellinen Jaggerin vastaus Keefin kirjaan. Aika hyviä huomioita.

Imagine if Mick Jagger responded to Keith Richards about his new autobiography.

Marc Eliot - Eagles, Take It To The Limit (2010)

Phil Ochsin kaveri ja elämämänkerturi Marc Eliot on kirjoittanut myös toisesta Troubadour- kapakan legendasta, eli Eaglesista. Ammattimaista elämänkertakirjailija Eliotia on toisinaan syytetty rahastamisesta eli kirjojen kirjoittamisesta pelkästään vanhojen kirjojen ja haastattelujen perusteella, mutta tämän kirjan kanssa mies näyttää tehneen perusteellista työtä.

Jo pelkästään kirjan julkaisemiseksi käytiin melkoiset neuvottelut Don Henleyn kanssa, joka oli eri mieltä kirjailijan tulkinnoista ja yritti saada tiettyjä omalta kannaltaan epäedullisia asioita poistettua kirjasta asianajajien avulla. Henley sai lopulta tehdä ehdotuksia muutoksista, mutta kuinka paljon kirjailija näitä muutoksia teki, jää lopulta arvailujen varaan. Vaihtokaupaksi kirjailija vaati, ja lopulta sai, Henleyn haastattelun Eaglesin vaiheista. Joka tapauksessa kyseessä on suuren maailman tyyliin autorisoimaton elämänkerta, ja hyvä niin. Henleyn asenteella virallisesta versiosta olisi varmasti tullut melkoisen kiilloitettu. Henley olisi halunnut kirjasta poistettavan useita kohtia, mm. sen järisyttävän vakavan kohdan, jossa kerrottiin hänen ottaneen permanentin. Puhumattakaan selkkauksesta, jossa mies todettiin syylliseksi alaikäiseen sekaantumiseen.

Eliot kertoo olevansa suuri musiikkifani ja Eaglesin musiikin ihailija. Ihan perinteinen musiikkikirjailija hän ei ole, sillä hän on kirjoittanut kirjat myös niinkin erilaisista ihmisistä Clint Eastwood, Walt Disney, jo aiemmin mainittu Phil Ochs, Ronald Reagan, Gary Grant ja Jimmy Stewart. Ammattimainen asenne kirjoittamiseen on varmasti tuonut kirjaan runsaasti objektiivisuutta, joka melkoisen usein puuttuu musiikkielämänkerroista. Vaikka kirjailija Eagles-fani onkin, ei kirjaa ole kerrottu ihailevaan sävyyn, kuten liian monesti on tapana. Itse musiikki ja sen analysointi jää aikalailla taka-alalle Eliotin keskittyessä kertomaan yhtyeen vaiherikasta tarinaa. Ja hyvä sekin, sillä liika analysointi on myös monen musiikkikirjan perisynti.

Erilaiset anekdootit ja ja juorujen vahvistuksethan ovat toki olennainen osa hedonistimuusikoiden elämänkertoja, ja tästä kirjasta niitäkin löytyy roppakaupalla. Ei tämä mikään dekadenssissa rypevä Dirt ole, mutta kyllä miehillä näemmä meni aikanaan aika lujaa Los Angelesin yöelämässä. Ja myöhemmin bileisiin liittynyt kitaristi Joe Walsh oli aikaansa edellä pistäen hotellihuoneita palasiksi lahjaksi saamallaan moottorisahalla. Paljon siistimpää kuin pelkkä telkkareiden viskominen.

Kirja käy perusteellisesti läpi yhtyeen taipaleen 90-luvun puolivälin comeback-kiertueeseen asti, lisäluvun kera vuoteen 2005, keskittyen sattuneesta syytä dynaamisen duon Don Henley/Glen Frey- suhteeseen ja suhteettomuuteen. Sujuvasti kerrotun tarinan yksi suola on ehdottomasti myös 60-70-luvun musabisneksen koukerot ja levy-yhtiöiden rakentamisen ja yhdistymisen tarkka havainnointi sekä mogulien toimet. Geffenit, Ertegumit, Elektrat, Asylumit ja Atlanticit näyttelevät kirjassa suurta osaa itse bändin ja sen toimijoiden lisäksi.

Olen kieltämättä itsekin syyllistynyt samaan kuin niin monet kriitikot ja musabesserwisserit. Olen aina kyllä sujuvasti kuunellut Eaglesin hittikavalkaadia, mutten ole sitä ihan noteerannut rockin suuruuksien joukkoon. Mutta kuten Glenn Frey asian osuvasti sanoo, musiikki on tehty Kaliforniassa jossa voi ajaa koko vuoden avoautolla vierellään uhkea blondi joka ei koskaan käytä muuta kuin sortseja ja toppeja. Ole siinä nyt sitten syvällinen tai synkeä.

Jerry Bloom - Musta ritari: Ritchie Blackmore (2009)

Lapsellinen, ehkäpä tyhmäkin, egoistinen, narsistinen, vittumainen, ilkeä, riidanhaluinen, epäempaattinen, seksistinen, sovinistinen, henkimaailmoihin uskova omaan napaansa tuijottelija. Melkoinen kusipää siis. Mutta kun mies osaa soittaa kitaraa, niin hänestähän tuleekin eksentrikko. Nero joka onkin hiukan vaikea vain lahjakkuutensa takia. Niinpä.

Onhan Blackmore aina ollut ikävän miehen maineessa, mutta kirjassa kyllä paljastuu kuinka lapsellisen ilkeä egomaanikko mies loppujen lopuksi toisinaan osasi olla. Tupeeta käyttävä ritari osaa kyllä soittaa ja säveltää, sitä kai ei kukaan voi kiistää, mutten totisesti haluaisi lähteä kaljalle herran kanssa. Melko moni kirjassa haatatelluista on aika lailla samaa mieltä. Yksi raflaavimmista kommenteista tulee Blackmoren uran alkuajoilta yhden Savages-pestin aikaisen bändin pianisti Freddie Leen suusta: " Hän oli tyhmä kuin perse. Sen minä Ritchiestä muistan. Hän oli todella urpo.....Sanotaan nyt niin, ettei hän ollut kovin älykäs, mutta kun hänelle antoi kitaran, hän oli uskomaton." Tietysti kommentteja maustaa usein se tosiseikka, ettei Blackmore ollut ystävällinen juuri kenellekkään, ja monilla on hampaankolossa yhtä ja toista.

Ihmeen tiukasti kirjan kirjoittaja Jerry Bloom välillä kertoo miehen äkkiväärästä luonteesta, vaikka onkin Blackmoren vannoutunut fani. Kirjailija julkaisee Blackmorelle omistautunutta lehteä More Black Than Purple, ja pitää kitarasankaria suurimpana idolinaan. Kirja on kirjoitettu ilman Blackmoren osallistumista, mutta Bloom on vuosien varrella kyllä haastatellut ritaria, tai on ainakin ollut paikalla haastatteluissa. Lisäksi hän on tätä kirjaa varten saanut haastatteluita useilta merkittäviltä Blackmoren uraa läheltä seuranneilta, mutta iso osa entisten bändikavereiden haastatteluista on kaivettu arkistoista. Kaikki eivät tahdo avautua tämän herran asioista. Vähiten tietysti mies itse.

Näissä muusikkoelämänkerroissa voi mielestäni selkeästi erottaa kaksi lähestymistapaa: musiikkilähtöinen ja sitten se perinteinen biografi. Tässä kirjassa itse musiikki jää lopulta melkoisen sivuosaan, eikä sitä analysoida kovinkaan mittavasti. Mikä varmastikin johtuu siitä että Blackmore ei juuri sanoittanut sävellyksiään. Blackmore sanoi sanottavansa kitaralla, joten tekstien kautta ei päästä pureutumaan hänen sielunelämäänsä. Joka olisikin varmasti aika mielenkiintoinen juttu. Tai sitten ei.

Mikään booker-kirjailija Bloom ei ole, mutta kyllä tässä mukavasti käydään läpi Blackmoren ura takkuisista alkuajoista lähtien. Alkuaikoina kitaristi vaihteli bändiä edestakaisin yhtä sukkelasti kuin myöhemmin bändeissään soittajia. Kovin toteavasti kirjailija laittaa tapahtumat jonoon, mutta toisaalta olen joskus kyllä kritisoinut joidenkin fanikirjailijoiden tapaa ylianalysoida kohdettaan, joten toisaalta tuo voi olla ihan hyväkin ratkaisu. Mutta mielenkiintoisia anekdootteja kyllä riittää roppakaupalla.

Alkuaikojen kehitys sessiomuusikosta ja taustabändien rivimuusikosta tähteyden porteille käydään läpi melkoisella perusteellisuudella, vaikka niin minua kun varmasti montaa muutakin kiinnostaa eniten tuo Deep Purple-aikojen hässäkät ja taustat. Ensimmäisen Purple-vaiheen musiikki on minulle sitä tutuinta Blackmorea, joten henkilökemioista ja miehistönvaihdosten taustoista lukeminen oli erittäinkin mielenkiintoista. Rainbow-aikaan tutustutaan yhtä suurella innolla eikä kirjailija juuri näe vikaa musiikissa edes siinä vaiheessa kun bändi oli jo musiikillisesti aika kaukana Dion aikojen hardrockista, joka ei vielä juurikaan Purplesta poikennut. Soittajia tulee ja menee melko sukkelaan tahtiin, eikä Blackmore juuri tunne syyllisyyttä potkujen antamisesta.

Purple- ja Rainbow-aikojen jälkeinen seesteisempi Blackmore´s Night-aikakausi on jo aika paljon puisevampaa luettavaa. Mikä johtuu tietysti osittain siitä, että itse musiikki ei ole meikäläiselle kovinkaan tuttua. Mieskin tuntuu uuden linjan löytymisen myötä rauhoittuneen kummasti, vaikka miehistö yhä vaihtuu lennosta varsin vauhdikkaasti. Oikein mielenkiintoinen kirja kuitenkin osasi olla, ja piti mukavasti otteessaan.

Annetaan lopuksi puheenvuoro Blackmoren tutulle bändikaverille ja kiistakumppanille Ian Gillanille: "Blackmore on hyvin epävarma, hän on hyvin sulkeutunut, eikä useinkaan halua keskustella. Hän haluaa olla hiljaa itsekseen, eikä häntä saa kyseenalaistaa. Hän haluaa myös olla vaikea ilman mitään pätevää syytä - paitsi että hän nauttii siitä. Jos hän olisi tavallinen kuolevainen, joku olisi jo kauan sitten vetänyt häntä turpaan tai erottanut hänet bändistä, mutta hän on erityislaatuinen. Hänen käytöstään on aina siedetty tasan kahdesta syystä: hänen omistautumisestaan Purplelle ja muille bändeille ja hänen kitaransoitostaan. Eikä sillä saralla voi enempää vaatia. Ei ihmistä voi vaatia muuttamaan persoonaansa. Elämä ilman häntä olisi sitä paitsi tylsää."

Summaa aika hyvin kirjan piirtämän kuvan mustasta ritarista.

Pat Gilbert - The Clash, Lontoo liekeissä (2005)

Tuossa jokin aika takaperin postasin listaa hyvistä lukemistani musiikkiaiheisista kirjoista. Jo silloin kaverini ihmetteli miksei tämä kirja mahtunut listoille, ja samaa pohdin itsekin jälkeenpäin. Kunnes tajusin että enhän minä ole edes lukenut koko kirjaa vaikka se hyllyssä onkin. No nyt on tuokin virhe korjattu.

Musiikillisesti Clash oli minulle pitkään pelkän hittituntemuksen tasolla. London Calling ja Combat Rock toki hyllystä löytyivät jo varhain, mutta ihan samaan hurmioon en niistä aikoinaan joutunut kuin niin moni muu. Hyviä levyjähän nuo molemmat ovat, ja nyt hiukan myöhemmin jopa tuntuvat erinomaisilta, mutta bändin sanoma ei levyjen julkaisuajankohtana minua ikinä liiemmin puhutellut. Turvallisessa lähiössä asustelleena nuorena poikana minulla ei ilmeisesti ollut juurikaan kiinnekohtia yhtyeen sanomaan ja asenteeseen. Joskaan en ollut siihen mitenkään erityisesti myöskään perehtynyt. Pat Gilbertin kirja auttaa tuossa askareessa ansiokkaasti.

The Clashan tunnetaan poliittisesti valveutuneena yhtyeenä, jonka sanoituksilla on keskimääräistä enemmän painoa, varsinkin jos ihan normirockiin verrataan. Rasismin vastaisuus ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden esille tuominen lienevät olleen niitä läpi yhtyeen historian kulkeneita yhtenäisimpiä teemoja. Eräänlainen tinkimättömyys ja valtarakenteiden ja rahan vallan vastustaminen näkyvät sanoitusten lisäksi myös bändin valinnoissa mm. levyjen julkaisun suhteen. Kirja valottaa tätä puolta erinomaisesti.

Kuten bändihistoriikkien kohdalla yleensäkin, myös tämän kirjan kirjoittaja Pat Gilbert on kohteensa ihailija. Hän myös tunnustaa tämän suoraan ensisivuilla kertomalla The Clashin olleen hänelle jopa pakkomielle. Miehen pakkomielle oli kuitenkin varsin tervettä laatua. Se ilmeni lähinnä voimakkaana haluna selvittää tarkemmin yhtyeen dynamiikkaa ja Joe Strummerin, Mick Jonesin, Paul Simononin ja Topper Headonin erityistä keskinäistä suhdetta. Hän halusi vastauksia kysymykseen miksi. Hän halusi ymmärtää syvemmin ihailemansa yhtyeen ratkaisut ja niihin liittyneet tapahtumat.

Ihailijan pakkomielle ei aina tietysti ole yksinomaan hyvä lähtökohta kirjalle, mutta Gilbert onnistuu kyllä yllättävän hyvin välttämään liian ihailevan sävyn. Päinvastoin hän joissain kohdin ikäänkuin epäilee itsekin omaa objektiivisuuttaan ja tulkitsee asioita jopa nihilistisesti. Toisinaan Gilbert kyllä sortuu samaan kuin niin monet muutkin lajinsa kirjoittajat. Hän ylianalysoi ja tekee tulkintoja varsin hatarin perustein. Ihan kuin kaikella käytöksellä tai toiminnalla olisi tietty järkevä ja tärkeä motiivi vain sen takia että kohdehenkilö sattuu olemaan kuuluisa ja ihailtu rocktähti. Se mikä lukijasta kuulostaa, ainakin rivienvälistä, täysin sattumanvaraiselta sekoilulta saa kirjailijalta analysoidut perusteet. Pääosin Gilbert kyllä onnistuu erittäin hyvin ja välillä hän myös asettaa kyseenalaiseksi yhtyeen jäsenten itsensä esittämät motiivit. Ne kun tuntuvat myös toisinaan jälkikäteen keksityiltä.

Musiikkijournalisti Gilbert pestautui vuonna 1998 MOJO-lehden palvelukseen ja sai yhtäkkiä huomata että hänellä oli pääsy yhtyeen jäsenten puheille. Miestä vaivanneet asiat alkoivat pikku hiljaa selvetä kuusi vuotta jatkuneiden haastattelujen aikana. Olen aina arvostanut kirjoittajia jotka todella uppoutuvat aiheeseensa ja kaivavat esille lähteitä mahdollisimman tiheällä kammalla, eivätkä luota vakiintuneisiin (ja toisinaan virheellisiin) käsityksiin asioiden tolasta. Gilbert ei ole tyytynyt pelkkiin mittaviin lähdeaineistoihin vaan hän on haastatellut lähes kaikkia yhtyeen historian kannalta tärkeitä henkilöitä. Myös niitä joita aikaisemmat Clash-yhtyeestä kirjoittaneet eivät ole tavoittaneet tai onnistuneet saamaan avautumaan. Gilbert kirjoittaakin että syystä tai toisesta yhtyeen lähipiiri pysyi pitkään hiljaa ja piti sisäpiirin tietonsa omanaan. Kun Gilbert päätti että aikoo kirjoittaa aiheesta kirjan, kiitettävän monet sisäpiiriläisetkin päättivät vihdoin avautua. Joe Strummerin kuolema vuonna vuonna 2002 näyttää myös olleen yksi syy siihen että Gilbert onnistui saamaan haastatteluja ihmisiltä jotka siihen asti olivat pysyneet hiljaa.

Yhtyeen historia tulee käytyä läpi erinomaisen tarkasti. Varsin selkeästi, ja varmaan aiheellisestikin, kirja keskittyy Joe Strummerin ja Mick Jonesin henkilöihin ja heidän väliseensä suhteeseen. Paul Simonon ja Topper Headon, vaikka jatkuvasti kirjassa seuraavatkin mukana, jäävät hiukan taka-alalle. Kuvaavasti kirjan kannessa ei ole edes rumpalin kuvaa, vaikka kirjassa kyllä selkeästi annetaan kaikki arvo Headonin merkittävyydelle bändin soinnin synnyttämisessä ja musiikillisena kivijalkana. Itse bändin johtajasta ei liene epäselvää, kirjan mukaan Mick Jones oli selkeä pomo. Vaikka Joe Strummer yhtyeen kiiluvasilmäisenä keulakuvana lienee monille se yhtyeen tunnetuin hahmo, kirja kyllä antaa kaikille kredittiä legendan synnyttämisessä. Vaikka Simonon ei ehkä muusikkona ollutkaan ihan ykköstasoa, bändin tasapainon kannalta hän oli tärkeä osanen.

Yhtyeen jäsenten haastattelut ovat toki mielenkiintoisia lähteitä, mutta kaikkein eniten kirjailija tuntuu saaneen irti yhtyeen välittömässä piirissä hääränneiltä ihmisiltä. Bändin roudari/avustaja/ystävät Johnny Green, Micky Foote, Robin Banks tai Kosmo Vinyl eivät olleet aiemmin puhuneet kokemuksistaan. Monista kertojista johtuen jotkut tapahtumat näyttävät hyvinkin erilaisilta näkökulmasta riippuen. Tietty ristiriitaisuus vaikuttaa muutenkin kulkeneen bändin mukana koko toiminnan ajan. Työväenluokkaisuus näyttää ainakin Strummerin kohdalla ollen hiukan päälleliimattua, ja arka kohta miehelle itselleenkin. Väkivallan vastustaminen oli yksi yhtyeen teemoista, mutta silti sillä leikiteltiin jatkuvasti.

Kirja on hieno kuvaus siitä miten yksi legenda syntyi ja kuoli, ja antaa myös paljon niitä Gilbertin kaipaamia vastauksia kysymykseen miksi. Ihan kaikkea ei kirjassakaan saada selville, mutta sehän on näin myyttisen yhtyeen kohdalla vain hyvä. Myös bändi itse, lähinnä managerinsa Bernie Rhodesin innoittamana, piti alusta lähtien yllä tiettyä salamyhkäisyyden verhoa ja antoi ristiriitaisia kommentteja toimistaan. Tietty mystisyys ja kaaos kuuluivat heidän mielestään olennaisesti punk-ideologiaan, joka aikojen saatossa kyllä hiukan liukeni tämän bändin kohdalla.

David Ritz - Särkynyt sielu, Marvin Gayen elämä (2010)

Mielikuva Marvin Gayesta sänkykamarisoulia vohkivana seksin yliprinssinä on tietysti yksipuolinen kuten julkiskuvat yleensäkin. Tätä sorttia miehen levytyksiin silti kuuluu melkoisesti. Kriitikkojen suosion ovat saaneet lähinnä nuo kaksi hienoa kokonaisuutta eli What´s Going On ja Let´s Get It On. Varsinkin ensimmäinen on vakio lähes kaikilla aution saaren ja kaikkien aikojen parhaat levylistoilla, eikä tietysti syyttä.

Gaye oli Motown tähtitehtaan tuote joka sekä kapinoi rooliaan että vainoharhaisena luonteena lähes kaikkea ohjausta ja apua vastaan. Gaye sekä ihannoi että pelkäsi Motownin Berry Gordya, joka oli yksi hänen isän korvikkeistaan. Gaye nai Gordyn siskon Annan ja oli tästä riippuvainen sekä henkisesti, että ainakin omassa mielikuvituksessaan myös taloudellisesti. Hän piti Annaa takeenaan Motownin suosiollisuudesta urallaan eikä uskonut että olisi pärjännyt omilla ansioillaan.

Kuvaus Motownin alkuajoista ja kasvamisesta hittitehtaaksi onkin yksi kirjan mielenkiintoisista aiheista, joka tietysti olennaisesti liittyy ja limittyy Marvin Gayen uraan ja elämään.

Marvin Gayen haavekuva itsestään sofistikoituneena mustana Sinatrana tuntui karkaavan aina kauemmas hänen joutuessaan vangiksi seksuaalisen ylivertaisen naistenhurmaajan rooliin, roolin jota hän sekä inhosi että himosi. Kirja taustoittaa monia Gayen levyjä ja valintoja tavalla joka antaa uutta perspektiiviä levyjen kuunteluun. Kaikkia noista perspektiiveistä ei tosin olisi tarvetta tietää nauttiakseen musiikista.


Mm. Ray Charlesista, B.B.Kingistä, Aretha Frankilinista ja Smokey Robinsonista kirjaillut David Ritz on tässä palkitussa kirjassaan ollut ehkäpä jopa liian lähellä kohdettaan.Kirjailija tarkastelee kohdettaan lähinnä oidipaalisesta näkökulmasta sortuen toisinaan jopa hienoiseen keittiöpsykologiaan  Toki Gayen kompleksinen suhde isäänsä ja kamppailu äidin huomiosta on varmasti vaikuttanut miehen psyykkeeseen, mutta Ritzin mielestä lähes kaikki Marvin Gayen teot ja tekemättä jättämiset peilautuvat lähinnä tuon kautta.

Ritz ihannoi kohdettaan ja ylianalysoi miehen tekemisiä. Näkee liian monissa päätöksissä ja tapahtumissa psykologisen pohdinnan aineita ja tekee päätelmiä joista Freud olisi ihmeissään, vaikka kyseessä olisi ainoastaan moniongelmaisen huumeidenkäyttäjän päähänpistosta. Ritzin kiista Gayen viimeisen hitin "Sexual Healing" krediiteistä sivutaan vain ohimennen. Seikka joka oli myös varmastikin omiaan hiukan vähentämään kirjailijan objektiivisuutta kohteeseensa. Miesten välit ja kaiketi myös käynnissä oleva kirjaprojekti käytännössä katkesivat tähän oikeuteen asti edenneeseen kiistaan.

Mutta kyllähän Marvin Gayella komplekseja toki riitti. Seksuaalinen ambivalenssi lienee ollut yksi eniten miestä raastavia asioita. Gaye toisaalta tarvitsi naisia ja toisaalta halveksi ja pelkäsi näitä. Hän esiintyi seksin prinssinä mutta toisaalta inhosi omaa rooliaan jota vertasi prostutioidun osaan ja joka toi suorityspaineita. Isän seksuaalisen identiteetin häilyväisyys loi epävarmuutta myös poikaan, joka vaihtoi alkuperäisen sukunimensä Gay muotoon Gaye.

Marvin Gayen ongelmahakuinen ja  -täyteinen elämä tulee tässä kyllä aika kattavasti haarukoitua aina lopulliseen välienselvittelyyn isänsä kanssa huhtikuussa 1984, jolloin isä ampui poikansa riidan päätteeksi. Tuolloin Gaye oli jo syvällä mielenterveysongelmiensa kanssa kamppaileva ja vainoharhainen huumeiden suurkuluttaja. Ritz antaa ymmärtää kuoleman olleen eräänlainen itsemurha, olihan Marvin Gay Sr luvannut useaan otteeseen tappaa poikansa jos tämä asettuisi häntä vastaan.

Pidin Ritzin tavasta toimia haamukirjoittajana B.B.Kingin ja Ray Charlesin kirjoissa, vaikkakin noissa omaelämänkeroissa aina omat ongelmansa onkin. Lähinnä tietenkin se, että kohde haluaa vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan kirja hänestä antaa. Petyin hiukan tähän samanlaiseksi aiottuun, mutta loppujenlopuksi postyymisti jukaistuun teokseen. Toki kirja perustuu suurelta osin pitkiin haastatteluihin kuten nuo muutkin kirjat, mutta ehkä Ritz tosiaan hävitti subjektiivisuutensa projektin aikana ensin ystävystyttyään ja sitten riitaannuttuaan idolinsa kanssa.

Lievästi ummehtunut maku kirjasta jää.

Julia Blackburn - Billie Holiday, muistoja jazzin kuningattaresta (2007)

Kirjan syntyhistoria on melko erikoinen. Julia Blackburn "seuraa jonkun toisen jalanjälkiä", ja tämä näkyy kerronnassa ehkä hienoisena referoinnin makuna. 1970-luvulla Linda Kuehl halusi kirjoittaa kirjan Billie Hollidaysta ja haastatteli tätä varten toistasataa laulajan enemmän tai vähemmän tunteneita aikalaisia. Valtavan aineiston, postikorteista ja muistilapuista lähtien, kerännyt Kuehl ilmeisesti joutui kuitenkin umpikujaan massiiviseksi kokemansa tehtävän edessä ja teki itsemurhan vuonna 1979.

Blackburn sai arkiston käyttöönsä yksityiseltä keräilijältä ja alkoi työstää kesken jäänyttä kirjaa. Aineiston monimuotoisuuden ja sekavuudenkin takia hän päätti tehdä erilaisen elämänkerran. Kronologisen kerronnan sijaan kirjassa saavat kertoa OMAN totuutensa Holidaysta kaikenmaailman parittajat, nistit, kanssamuusikot ja muut aikalaiset.

Eleanor Fagan aka Billie Holiday ei saanut kummoisia eväitä elämälleen. Vaikka lapsuus käsitellään kirjassa melko retorisesti, saa siitä kyllä hyvän kuvan minkälaista oli olla nuori tyttö Baltimoressa ja Harlemissa tuohon aikaan. Isää ei näkynyt mailla halmeilla ja äitikin oli paljon poissa. Kadut vetivät tyttöä jo varhaisessa iässä.

Vaikka parittaja nimitystä tunnutaan kirjan kertomuksissa käytettään melko laveasti, kuului Holidayn miesystävineen myös näitä. Muutenkin miesvalinnat tuntuvat noudattavan tiettyä kaavaa, jonka perusteita jonkun verran psykologisoidaan. Niin suhteet kuin muukin elämä olivat päihteiden värittämiä ja kertomusten mukaan Holiday käytti lähes kaikkea mitä käsiinsä sai. Ginipullo oli myös Lady Dayn viimeisiä ystäviä silloinkin kun ruoka ei enää maistunut. Muusikoista hieman oudoksi kuvattu Lester Young oli hengenheimolaisia.

Toki myös rasismi nousee esiin ajankuvauksessa joka on yksi kirjan vahvoista puolista. Holiday yksi tunnetuimista lauluista "Strange Fruit" oli myös yksi syistä jonka tähden laulaja joutui poliisin silmätikuksi.

Kuehlin haastatteluihin perustuva kerronta ajan ja paikankuvauksineen tuo toki tunnelmaa kerrontaan. Kuehlin ääni kuuluukin kirjassa paljon muistiinpanojen kautta. Runsas loppuviitteistö arsyttää välillä, niitä on 40 sivua joten kirjan taakse joutuu hyppimään melko taajaan. Toki ne ovat selventäviä.

Klassikon asemaan rehellisyytensä ansioista noussut Holidayn omaelämänkerta "Lady Sings The Blues" saa tässä kirjassa jonkin verran kritiikkiä, mutta myös uusia näkökulmia. Nuo näkökulmat vaihtelevat erittäin runsaasti kertojasta riippuen. Toisille Holiday oli narkkari, huora ja sekopää toisille lahjakas muusikko, antelias ystävä tai seksuaaliobjekti. Pikkuisen kirjassa on jopa juoruilun makua, mutta kun kertojia on noinkin paljon ja he kertovat tarinaansa eilaisita lähtökohdista siirtyy vastuu lukijalle.

Ikonista ja legendasta on varmastikin vaikea kirjoittaa niin että saisi vangittua ihmisen myytin takaa. Kirjan kerronta on siltä osin onnistunutta, että muistot kerrotaan aikalailla riisuttuna siitä hymistelystä joka monesti vaivaa voimakkaasti vaikuttaneiden ihmisten elämänkertoja.

Ihmisenä ristiriitainen ja sekavan elämän elänyt taiteilija kuoli heinäkuussa 1959 vain 44-vuotiaana. Ristiriitainen on kirjakin, siinä on sekä hyvää että huonoa, mutta onneksi huomattavasti enemmän hyvää.

B.B.King, David Ritz - Everyday I Have The Blues, B.B.King omin sanoin (2003)

" Tämä on bluestarina. Blues on yksinkertaista musiikkia, ja minä olen yksinkertainen mies. Mutta blues ei ole tiedettä, bluesia ei voida purkaa matemaattisesti osiin. Blues on mysteeri, eivätkä mysteerit ole koskaan niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät."

   B.B.King

Myös kirja on kirjoitettu samaan tyyliin: yksinkertaisesti, rehellisesti ja maanläheisesti.  Upeasta Ray Charles omaelämänkerrasta tunnettu David Ritz sujuvana haamukirjoittajana on onnistunut taas mainiosti pitämään langat käsissä ja antaa kohteen puhua omalla äänellään.

Vaikka Riley B. King onkin kotoisin Missisippi Deltalta, ei hänen bluesinsa ole pelkästään sinne päin kallellaan. Kirjassa B.B. kertoo ottaneensa tietoisestikin vaikutteita monilta suunnilta hyvinkin avoimesti. Deltan ehkä kuuluisimmat bluesmiehet Muddy Waters ja Robert Johnson eivät olleet hänen suurimpia inspiraation lähteitään alkuaikoina, vaan erityisesti Teksasista kotoisin oleva T.Bone Walker jonka sähköisyys lumosi nuoren Kingin.

Kirja etenee kronologisesti vaivattoman tuntuisesti ilman tieteellistä  tarkkuutta. Aivan kuin itse istuskelisi B:n keikkabussissa kuuntelemassa miehen tarinointia uran ylä- ja alamäistä sekä inspiraation lähteistä. Kehuja mies jakelee auliisti moniin suuntiin ja monien eri musiikkityylien mestareille. Mies ei tee itsestään numeroa, mutta on rehellisen ylpeä saavutuksistaan.

Naiset nousevat esiin useaan kertaan yhtenä miehen pakkomielteenä pelaamisen ja työnteon ohella. Luonnehdinta James Brownista " The Hardest Workin Man In Showbisnes", joutuu epäilyksen alaiseksi kun lukee Kingin hurjasta keikkatahdista. Vuosikymmeniä keskimäärin 330 yhden illan keikkaa vuodessa ! Selityksen saa myös Lucille-kitaran nimen alkuperä. Sekin siis tietysti liittyy olennaisesti naiseen, tottakai.

King sai odottaa suurinta suosiotaan pitkään. Itseään mieluusti nimenomaan rhythm & blues artistina pitämää miestä pidettiin toisinaan blues-puristien mielestä juurensa unohtaneena ja varsinkin rockin ja soulin nousun aikakaudella liian perinteisenä. King pitäytyi tyylissään vaikka imi vaikutteita monista suunnista. Nousun suurimpaan suosioon sai loppujen lopuksi aikaiseksi nuoremman sukupolven ihailun kautta auennut uusi, suurempi ja monipuolisempi (lue valkoinen) kuuntelijakunta.

Kertojan rehellisen ja mutkattoman tarinoinnin ohella kirjasta tekee miellyttävän Ritzin hienovarainen tyyli.  Ritz ei ole kikkaillut tai tuonut itseään prosessissa esille.Omin sanoin kerrotuilla elämänkerroilla on joskus taipumus olla itsekorostuvaisuuteen taipuvaisia, ja virheet unohtavia tai niitä selitteleviä. Tästä kirjasta ei saa sellaista käsitystä. Ja kuten Ritz kirjan lopussa kertoo, on varmastikin antoisampaa antaa kohteen itse kertoa itsestään kuin että kirjailija kertoisi.

B.B.King kävi pitkän tien tullakseen ikoniksi ja blueshallituksen puheenjohtajaksi. Kirja onkin onkin kuin pitkä matkakuvaus Missisippin puuvillapelloilta maineeseen. Se kertoo samalla myös levybisneksen alkuajoista jolloin artisteja saatettiin käyttää myös häikäilemättömästi hyväksi.

Vaikka kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1996, ja suomennettu versiokin Esa Kuloniemen hienosti suomentamana jo vuonna 2003, on kirja täysin must kaikille niillekin jotka vasta nyt alkavat selvitellä musiikin suuruuksien elämää ja tekoja. Kiinnostusta bluesiin löytyy tänä päivänä nuoremmistakin ikäpolvista, ja jos bluesin mestareista haluaa lisää tietoa tämä kirja on hyvä tapa aloitella.

" Yksinkertaisuus on pettävää. Ja tunne on jotakin sellaista jota ei ole helppo arvottaa. Lightnin´ Hopkins ei ehkä osannut monia ääniä, mutta hän osasi kaikki oikeat äänet ja tiesi minne ne laitetaan".

   B.B.King

Musiikkikirjoja

Tuossa kun lueskelin B.B.Kingin elämänkerran niin tuli mieleeni listata tähän omasta mielestäni muutamia parhaita lukemiani musiikkiaiheisia kirjoja. Lista on siis täysin ja totaalisen subjektiivinen ja valintaan ovat vaikuttaneet niin kirjan kohteen kiinnostavuus kuin itse kirjan ansiotkin. Eivät niinkään kaunokirjalliset ansiot koska en asiantuntija ole, vaan kirjan selkeys, mielenkiintoisuus, tietoanti ja henkilökohtainen ote; persoonallisuus. Ja listalle on siis tietysti päässyt kirjoja vain siitä joukosta jotka olen lukenut.

Kuten muissakin henkilöhistoriikeissa, on kirjoittaja usein myös kohteensa ihailija, mutta musiikin kohdalla tämä on mielestäni yleensä vain hyve kun ei olla kuitenkaan tekemässä (ehkä Philip Norman poislukien) tieteellistä historiikkia.

Listallani on tällä kertaa vain suomeksi kirjoitettuja tai suomennettuja kirjoja eivätkä ne ole parhausjärjestyksessä eikä niitä ole arvosteltu (ehkä joskus myöhemmin) vaan ainoastaan luetteloitu. Paljon hienoja suomennetuja teoksia jäi vielä rannalle ja suomentamattomia hienoja musiikkikirjojahan olisi lisäksi vaikka pilvin pimein, mutta jätetään ne nyt tämän listan ulkopuolelle.

Ambrose,Joe:  Iggy Pop-Raakaa voimaa
Iggy saa oman sanansa, erittäin subjektiivisen. Paljon kuitenkin myös haastatteluja.
Eric Clapton: Eric Clapton omaelämänkerta
Itsensä kertomana. Hiukan pidättyväistä niin kuin on kuulemma mieskin.
Davis, Stephen: Jumalten vasara - Saaga Led Zeppelinistä
Hieno kirja, ehdottomasti yksi parhaista bändihistoriikeista.
Des Barres, Pamela: Kuumana bändiin
Ei nyt ehkä ihan musiikkikirja, mutta ainakin vahvasti muusikkokirja. Mielenkiintoinen sisäpiirin tarina parhaista britti-invaasion vuosista.
Dylan, Bob: Muistelmat osa 1
Herran itsensä kertomana uran alkuvaiheet. Osa folkmytologiaa. Ei herra nyt niin hirveästi avaudu tässäkään.Miehen mystisen imagon ylläpitämiseen kuuluisi ehkä myös se, että osaa 2 ei ikinä ilmestyisi.
Engleheart, Murray – Durieux, Arnaud: AC/DC maximum rock & roll
Erittäin tarkka ja mielenkiintoinen kirja aussirokkareista. Fanien raamattu.
Gordon, Robert: Hoochie Coochie Man - Muddy Watersin elämänkerta
Esa Kuloniemen hienosti suomentama eepos bluesin yhdestä kulmakivestä. Perusteoksia kaikille bluesmiehille.
Guralnick, Peter: Sweet Soul Music - Etelän soulin nousu ja tuho
Southern Soulin  tarinat, taustat ja anekdootit yksiss kansissa, tosin melko tiivitetysti toisinaan. Kuloniemi on tehnyt taas laatutyötä.
Hopkins, Jerry-Sugerman, Daniel: Jim - No One Here Gets Out Alive
En nyt ihan ole varma olisiko tämä ihan niin hyvä kirja jos nyt lukisin, mutta kun luin sen lukiojässikkänä miehekkäästi englanniksi kahdeksankymmentäluvun alussa niin se tuntui maailman parhaalta kirjalta. Ja näytti aikoinaan katu-uskottavalta kirjahyllyssä.
Jagger, Mick-Richards, Keith – Watts, Charlie – Wood, Ronnie;
Lowenstein, Dora-Dodd Philip: The Rolling Stones omin sanoin
Vastuu siirtyy kuulijalle...
Kiedis, Anthony: Arpikudos
Rehellisesti kirjoitettu. Aika hurjaa tarinaa sekä miehen että RHCP:n alkuajoista lähtien.
Kilmister Lemmy – Garza , Janis: Lemmy-elämänkerta
Motörhead-mies Lemmyn näköinen kirja. Rankka mutta paikoin erittäin hauska. Miehellä on itseironiaa.

Lawrence, Sharon: Jimi Hendrix - Mies, musiikki ja totuus
Jimin sisäpiiriläisen erinomaisen subjektiivinen teos. Tässä ollaan urakalla Jimin puolella muita vastaan. Siksikin ihan hieno teos. Musiikkitarinoissa pitääkin olla vähän enemmän tunnetta mukana.
Marsh, Dave: Pomon tarina - Bruce Springsteen
Ihan OK paketti Brucesta alusta loppuun ( tai siis käytännössä 80-luvulle asti). Ihailijan kertomaa. Paljon laulujen tulkintaa, jopa ylitulkintaa. Joka lauseesta ja säkeistöstä Dave löytää syvällisen merkityksen.
Miles, Barry: Frank Zappa
Jaahas, tämä rokin lintu vai kala-mies säilyy kirjan jälkeenkin yhtä kryptisenä. Hieno mies kaikenkaikkiaan.
Miles, Barry: Paul McCartney - Eilinen
Taas sisäpiiriläisen kirjoittama kirja. Tästähän on tietysti sekä etua että haittaa. Tämä tosin perustuu erittäin laajoihin haastatteluihin. Ihan mielenkiinnosta kannattaa vertailla Maccan ja Lennonin versioita eri biisien synnystä. Kirjoitusvirheitä paljon, myös asiavirheitä. En oikein usko että Miles on kirjoittanut Lennonin soitelleen kromista huuliharppua. Eiköhän kyseessä ole ollut kromaattinen harppu. Mene ja tiedä.
Norman, Philip: Rolling Stones
Tästä bändistähän on toki kirjoitettu kirjatolkulla, mutta tämä ainakin oli omasta mielestä kaikkein tolkuin minkä olen lukenut. Norman on pedantti kirjoittaja jolla on faktat hallussa.
Norman, Philip: Shout - The Beatlesin tarina
Sama juttu kun edellisen bändin kanssa. Tämä lienee arvostetuin Beatles kirjoista.
Norman, Philip: John Lennon
Parempi kuin Colemanin kirja kohteesta. Norman tekee tarkkaa työtä. Niin tarkkaa että sivuja kertyy yli 800. Samalla kun kuuntelee Beatlesin levyt läpi niin onpa hyvä coktail.
Pegg, Bruce: Let It Rock! - Chuck Berryn tarina
No tämähän kuuluu ihan jokaisen rokkimiehen hyllylle ! Vaikka mies aikamoinen persläpi olikin, tai ehkä juuri siksi, kirja on mielenkiintoista luettavaa.
Pelle Miljoona: Elossa ja potkii ! – The elämänkerta
En ole Pellen musiikkia kuunnellut sitten teinivuosien, mutta aina olen miehestä pitänyt.  Ja pidin myös tästä kirjasta
Ritz, David – Yetnikoff, Walter: Musiikkimogulin muistelmat
Ennen oli miehet rautaa, ja niin eespäin. CBS-yhtiön johtajan viinahuuruiset muistelmat levy-yhtiön kulta-ajoista. Erittäin mielenkiintoinen.
Ritz, David; B.B.King: Everyday I Have The Blues, B.B. Kingin omaelämänkerta
Pakollinen kaikille blues-musiikin ystäville. Arvostelu seuraa myöhemmin. Taas Kuloniemi loistaa tiedoillaan ja taidoillaan.
Ritz, David; Ray Charles: Ray Charles - omin sanoin
Helkkarin hyvä kirja. Yksi parhaista. Rehellisen oloinen kuvaus kaikkine karikkoineen. En edes mainitse enää bluesministeriä ettei se ylpisty liikaa.
Sandford, Cristopher: Satisfaction, Keith Richardsin elämänkerta
Ilman Keefin lupaa ja panosta kirjoitettu. Parempi kuin se vanhempi teos. Perusteellinen. Keefiltä tulossa omaelämänkerta 2010 !
Straus, Neil – Lee, Tommy – yms..: Mötley Crüe, The Dirt-Törkytehdas
No itse bändin musiikista en piittaa vähääkään, mutta tämä sekoilu on niin rokkia että olihan pakko lukea. Pakkolukemiseksi jokaiselle aloittelevalle rockmuusikolle joka aikoo viskellä televisioita hotellihuoneen ikkunoista ja pitää tavoitteenaan vanhaa kunnon Sex, Drugs & Rock´n Roll-meininkiä.
Tosches, Nick: Helvetin tuli - Jerry Lee Lewisin tarina
Kuuluu jälleen perusteoksiin. Kirjoittaja on pyrkinyt menemään Jerryn nahkoihin, ja aika hienosti onnistunutkin siinä.
True, Everett: Hey Ho Let´s Go: Ramonesin tarina
Amerikan Ne luumäet-bändistä ja oman tiensä kulkijoista hieno, kunnioittava kirja.
White , Charles: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä
Kuuluu taas joukkoon perusjuttuja, jos on rock-musiikin synnystä vähääkään kiinnostunut. Suomentajaa en mainitse enää edes lempinimeltä.
Wood Ronnie: It´s Only Rock´n´Roll
Kattava teos yhden rollarin, sen sympaattisimman mielestäni,  huumesekoiluista ja urasta alkuajoista lähtien. Vaikka Keith on suosikkini tässä bändissä tulee Ronnie heti kakkosena. Viime aikojen sekoilut eivät ehtineet tähän kirjaan, joka on tosiaan yhtä symppis kuin kohteensa.
Cohodas, Nadine: Spinning Blues into Gold: The Chess Brothers and the Legendary Chess Records
No piti pistää tähän kuitenkin yksi lontoonkielinenkin teos. Tämä on bluesdiggareille niin perustavaa laatua oleva kirja, että en maltanut olla lisäämättä.

Monta monta hyvää jäi vielä pois, mutta palataan niihin joskus. Keefin omaelämänkerran lisäksi tänä vuonna on odotettavissa myös muita mielenkiintoisia kirjoja:

Ritz, David: Särkynyt sielu – Marvin Gayen elämä
ilmestyy 2010
Segrest, James, Hoffman, Mark: Moanin´at Midnight - Howlin' Wolfin elämä
Ilmestyy 2010

Sekä David Bowien elämänkerta.